keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Leipomon ihan tavallinen päivä



Tässä jutussa kerrotaan miten Mansikkalan leipomossa tehtiin töitä 1950- luvun lopulta leipomon toiminnan lopettamiseen asti 1973. Teksti perustuu pääosin veljeni Kari Mansikkalan kertomaan kesällä 2016. 
Raotamme myös kuuluisan Mansikkalan hiivaleivän reseptiä.  Lopuksi vähän leipomotalossa asuneiden lapsuusmuistoja.



Leipomon väkeä 1940-50 luvun vaihteessa, vasemmalta Ida Lehtinen, Saima Mansikkala, Aune Mansikkala, Katri (sukunimi ei tiedossa), Bertil Mansikkala, Einari Luostarinen sekä mestari ja toimitusjohtaja Veikko Mansikkala. Kuva Aarne Nilsson/Leppävaara- seura, Kansalaismuistipiiri.

Leipomotoiminta oli vuosikausia varsin säännöstelty ala, jossa etenkin työaikamääräykset olivat tiukat, mikä oli seurausta siitä että ennen vanhaan leipomoissa tehtiin paljon yötöitä. Säännökset olivat niin tiukat, että jossain vaiheessa Mansikkala Oy:n toimitusjohtaja Veikko Mansikkala joutui vastuuhenkilönä käräjätuvassa selvittelemään asiaa. Eräs aamunvirkku työntekijä oli mennyt pakariin omin luvin ennen sallittua aikaa. Ja eikös työaikatarkastaja tullut juuri silloin paikalle. Siitä rapsahti sakot, jotka Veikkoa kovin harmittivat.

Kari Mansikkala kesällä 2016. 

Veljeni Kari Mansikkala oli ainoana kolmannen polven edustajana leipomossa töissä vv. 1957-73 eli toiminnan viimeiset vuodet ensin harjoittelijana ja sitten kisällitutkinnon suoritettuaan kisällinä. Hän kertoo, että päivän työt oli tarkkaan kellotettu. Ensimmäiset tunnit kello viidestä kahdeksaan tehtiin minuuttiaikataululla. Jokaisen oli tiedettävä ja hoidettava työnsä. Kiirepäivinä autettiin toinen toistaan, ja usein mestari Veikko tuli itse purkamaan sumaa, jos jossain tökki.

Kello viisi

Ensimmäinen työntekijä aloitti aamulla kello viisi. Hän sai aloittaa taikinan teon, mutta sitä ennen hän pani lämpiämään ”turkkilaisen saunan”, nostatuskaapin, joka tunnettiin myös nimellä ”raski”. Edellisen päivän viimeisenä työnä tehdyt puolivalmiit kahvileivät, viinerit ja pitkot odottivat yön yli jääkaapissa nostatusta ja paistamista, ja siirrettiin sieltä heti aamulla 16 neliön suuruiseen  nostatuskaappiin.



Konditoriapuolella tarvittiin tarkka vaaka raaka-aineiden punnitsemiseen. Vanha hyvä vaaka oli parempi kuin pussillinen uusia. Kuva: Vesa Mansikkala 

Nimensä kaappi oli saanut siitä, että siellä oli kahdessa isossa astiassa vettä, jotka lämmitettiin kaasulla, ja niiden höyry taas antoi kaappiin sopivan kosteuden ja lämpötilan. Se oli hyvin tärkeää niin leivonnaisten laadun kuin työrytmin takia.

Nostatuskaappi oli leipomon suuren kiviuunin takana. Yksi kaapin seinistä oli ison uunin peräkylki, josta se sai osan lämmöstään. Kiviuuni oli aina lämmin, ja se piti koko leipomorakennustakin lämmössä. Alkuvuosina sitä lämmitettiin haloilla, ja ensimmäisiin aamutoimiin kuului silloin myös uunin tulipesän sytyttäminen. 1960- luvulla taloon ja uunille saatiin öljylämmitys.

Pakarin sydän, komea leivinuuni. Uunin ääressä Pylkkönen, taustalla Sven Mansikkala, jonka albumista pakarikuvat on kopioitu.

Myös taikinan tekoon oli edellispäivänä annosteltu valmiiksi ranskanleivän, hiivaleivän ja pullien perustaikinan jauhot. Aamun taikinantekijä valmisti ne käsittelykuntoon. Pullataikinasta sorvattiin päivän mittaan erilaisin lisin munkkien, pyöreiden pullien, pitkojen ym. erityistaikinat. Päivällä tehtiin erikseen viineritaikina.

Taikina sekoitettiin isoissa, pyörivissä sekoituskoneissa, joihin Kari oli jo alle kouluikäisenä tutustunut omakohtaisesti aika karmaisevalla tavalla. Palataan siihen vielä.

Kello kuusi

Kello kuudelta tulivat loput leipurit töihin. Silloin pantiin viinerit paistumaan, ja silloin alkoi muu varsinainen leivonta, johon melkein kaikki osallistuivat. Taikinat nostettiin sekoitustiinuista paloittelukoneeseen ja sitten korkeaan, kartion muotoiseen pyörityskoneeseen. Sen yläpäähän ladottiin taikinapaloja. Koneen pyöriessä taikinapalat pyörähtelivät  konetta kiertävää ränniä myöten alas ja pyöristyivät matkalla. Näin säästyi käsityön vaivaa ja aikaa. Vanhaan aikaan kaikki tämä tehtiin käsin.

Leipomon kansi, leivontapöytä, johon paakarit tässä nojaavat, taisi olla myös ihan samanlainen aikojen alusta loppuun asti. Leipurit vasemmalta Blomqvist, Bertil. Veikko, linssilude Sven ja Pylkkönen. 

Taikinapallot nostettiin leivontapöydälle, joka oli lähes koko pakarin mittainen. Lyhyen nostatuksen jälkeen alkoi käsin leivonta, jossa tuote muokattiin toivottuun muotoon. Pitkänmuotoiset ranskanleivät, kiloleivät ja polakat nostettiin kapealle, noin kymmenen sentin levyisille, parimetrisille laudoille, jollainen näkyy leipomon uunikuvassa leipurin selän takana. Taas nostatusta ja sitten lautojen avulla uuniin paistumaan.

Pyöreät hiivaleivät ja ruislimput pantiin samoin leipomokuvissa näkyville noin 40 sentin levyisille lavoille nousemaan, ja siitä edelleen uunilapiolla uuniin. Kypsät tuotteet otettiin uunista näille samoille lavoille, joilla ne kannettiin sitten pakkaamoon pakattavaksi. Ne olivat silloin usein niin kuumia, että pakkaajilla piti olla käsisuojat etteivät sormet olisi palaneet.

Kello seitsemän

Leipien paistaminen alkoi seitsemältä. Sitä mukaa kuin leipää alkoi valmistua uutta taikinaa pantiin paloittelukoneen kautta pyörityskoneeseen ja edelleen käsileivontaan.

Ensimmäisten tuotteiden piti olla kaupoissa ennen kuin ne yhdeksältä avasivat ovensa. Siksi ensimmäinen kuorma lähti jakeluun kello kahdeksalta. Sitä ennen pakkaamossa oli aika säpinä, että kuorma saatiin ajoissa valmiiksi ja laatikoihin oikein laskettuna. Tätä työtä johti Aune.

Kuormia ajettiin ensin kaksi lenkkiä, toinen Harakkaan (Lintuvaaraan), toinen aseman seudulle. Kauemmaksi Pitäjänmäelle, Haagaan, Kiloon, jopa Tapiolaan asti ja Hämevaaran taakse ajettiin isommalla kuormalla myöhemmin.

Mansikkalan leipäauto Harakan kierroksen yläpäässä, Jousen kaupalla. Tätä autoa ajoi monet vuodet laulava pullakuski Pauli Kömi, joka sittemmin perusti oman tanssiorkesterin. Poika etualalla on Markku Janatuinen. Kuva O. Janatuinen/Leppävaara- seura, Kansalaismuistipiiri

Kello kahdeksalta alkoi aamiaistauko. Töiden valmistumisen tahtiin kukin siirtyi vuorollaan yläkertaan aamupuurolle ja kahville. Sittemmin aamiainen tarjoiltiin alakerran leipomotiloissa. Silloin tuli tavaksi juhlistaa työntekijöiden nimipäiviä pullakahveilla.

Pullan teko

Säpinä jatkui tämän jälkeenkin sillä nyt oli kiire kahvileivän tekoon. Isolla puolella jatkettiin erilaisten pullien tekoa. Konditoriapuolella leivottiin seuraavaksi aamuksi viinereitä, jotka kaulittiin käsin. Lehtitaikinan teko on monivaiheinen prosessi. Tästä huolehti ensin mestari Veikko ja Leena Sundell. Myöhemmin Karikin siirtyi osittain konditorian puolelle, jossa tehtiin myös kakut ja leivokset. Myös muita kokeneita leipureita työskenteli aika ajoin konditoriassa, jossa valmistettiin myös kakut ja leivokset Veikon johdolla.


Bertil kävi usein leipurimessuilla ja toi tuliaisina uusia työkaluja, mm. tämän kuulalaakereilla varustetun kaulimen, joka oli kevyt pyöritellä. Kuva: Vesa Mansikkala

Monet arkipullat tehtiin samasta perustaikinasta, mutta niihin lisättiin erilaisia lisukkeita, ja näin syntyi erilaisia tuotteita.

Esimerkiksi Bertilin erikoistyö oli voipullan teko. Hän kniippasi eli nyppi voitaikinan, josta leikattiin tavallisen pyöreän pullan taikinapallon päälle pieni neliön muotoinen pala. Se sitten leivottiin pullan kuoreksi, ja näin syntyi herkullinen voipulla.

Älä syö ruisleipää tuoreena

Ruisleipää tehtiin kolmena päivänä viikossa. Taikinan teko alkoi juuresta eli edellisen kerran leivonnasta tiinun pohjalle jätetystä taikinasta. Juuren määrä oli tarkka. Jos sitä oli liikaa niin taikinasta tuli liian hapanta. Ruisleivän toinen nimihän on hapanleipä, mutta sen tulee olla sopivan hapanta. Juureen lisättiin uuden taikinan ainekset, ja lopuksi tiinun pohjalle jätettiin hiukan taikinaa seuraavan kerran juureksi. Hyvä juuri on vuosia vanhaa.

Ruisleipää oli kahta sorttia, limppua ja reikäleipää.

Papan ohje oli, että ruisleipää ei pidä syödä tuoreena, koska se ei ole vatsalle hyväksi, kertoi Aune. Valmiit leivät odottivat yön yli kauppaan viemistä puulaatikoissa, jotka oli katettu säkkikankailla. Tässä oli sittemmin leipomon ja kauppiaiden, tai oikeastaan asiakkaiden kanssa hiukan ristivetoa sillä moni halusi syödä tuoretta leipää oli se sitten ranskista tai ruisleipää. Siksi Papan neuvoa jouduttiin välillä venyttämään, ja ruisleipää meni kauppoihin tuoreenakin.

Tällä lyhyellä lapiolla vietiin konditoriatuotteita uuniin. Kuva: Vesa Mansikkala

Muistan miten joskus tuli kavereiltani valituksia ruisleivän laadusta – ehkä juuri em. tuoreuden vuoksi. Bertil tokaisi siihen, että parempi etteivät osta koko ruisleipää, kun sen hinta on säännöstelyn vuoksi niin alhainen ettei sitä oikein kannata edes tehdä. Tämä sattui joskus 1950-luvulla, jolloin ruokaleivän hinta oli vielä tarkkaan säännöstelty.

Hintasäännöstely

Sodan jälkeen 40-luvulla kaikki ruuanjakelu oli säännösteltyä, kortilla. Jokaisella oli omat elintarvikekortit, joista kaupassa leikattiin pienillä saksilla ostettuun annokseen oikeuttava ruutu. Se rajoitti leipomonkin toimintaa. Kakkuja ja muita hienompia leivonnaisia tehtiin asiakkaiden omista jauhoista, sokerista ja munista, joita he olivat ostaneet kortillaan kaupasta.

Tämä on muisto sodan jälkeisen ajan säännöstelystä, kun kahvileivät tehtiin tilaustyönä asiakkaiden omista aineista. Kuva: Leppävaara-seura, Kansalaismuistipiiri 

Vielä myöhemminkin säännösteltiin ruokaleivän hintaa. Kaupungilla veisteltiin, että kun leivän hintaa ei saanut säännöstelyn takia nostaa eräs leipuri keksi suurentaa reikäleivän reikää. Mutta hintasäännöstely toi kauppoihin uusia leipälaatuja, etenkin sekaleipiä, joilla kontrollia yritettiin kiertää.

Se ei ollut helppo tie sekään sillä uusien tuotteiden hinnat hyväksyttiin hintalautakunnassa, joka tutki ensin niiden reseptit. Veikko kehitti Mansikkalan tuotevalikoimaan piimälimpun, jolle haettiin hinta ja lupa lautakunnalta. Siitä ei kuitenkaan tullut pitkäikäistä tuotetta.

Mansikkalan hiivaleipä…

Mansikkalan leipomon kuuluisin tuote oli hiivaleipä. Se olikin hyvää, ja sitä myytiin ruokaleivistä eniten. Parhaimmillaan sitä tehtiin tuhat kappaletta päivässä. Söin itsekin sitä seitsemän vuotta miltei joka päivä eväänä Viherlaakson yhteiskoulussa ruokatunnilla. Koulun ruoka ei maistunut, ja kotona odotti koulun jälkeen kunnon lounas, joka nautittiin leipurien työpäivän päätteeksi kello kahden maissa iltapäivällä.

Leppävaaran kansalaismuistipiirissä 15.9.2016 leipomon vanhat, uskolliset asiakkaat kertoivat mm. miten äiti saattoi lähettää lapsensa tietyllä kellonlyömällä kauppaan ostamaan Mansikkalan hiivaleipää, kun tiedettiin milloin sitä tuodaan. Muuten oli riski, että hiivaleipä loppuu kesken. Useampikin muisteli haikeana hiivaleivän erinomaisuutta. Se oli heidän mielestään ikään kuin kosteaa, kun muut hiivaleivät olivat kuivia. Tämä taisi johtua siitä, että lähileipomon leipää sai aivan tuoreena. Kauempaa tuodun osalta tuoreus oli vähän niin ja näin. Osansa oli toki sen erikoisella reseptilläkin.

Toiseksi eniten myytiin ranskanleipää, jonka veli oli polakka. Niiden ero oli siinä, että ranskiksen taikinaan tehtiin partaterällä viilto pitkittäin, polakkaan useita viiltoja poikittain. Taikina oli ihan samaa. Lisäksi sodan jälkeen tehtiin myös ranskiksen näköistä kiloleipää, joka painoi kilon. Oliko se taikinapaino vai valmiin leivän paino, siitä ei ole jäänyt tietoa. Ranskista ja polakkaa tehtiin puolet vähemmän kuin hiivaleipää. Ruisleipää tehtiin kolmanneksi eniten.

Toinen hittituote oli munkki, jonka valmistukseen Aune oli kehittänyt oman jujun. Sitä hän ei paljastanut eikä myöskään hiivaleivän reseptiä, kun sitä Leppävaaran kulttuurihistoriallisen piirin kokouksessa kyseltiin vuonna 1982. Aune kertoi, että niitä oli yritetty jopa rahalla ostaa, mutta salassa oli pidetty. Niin salassa ettei edes Kari sitä munkin jujua tiedä.

…ja hiivaleivän resepti

Nyt  tehdään historiaa. Aikaa on vierähtänyt sen verran, että pyysin Karia raottamaan hiivaleivän reseptin saloja. Hän on sen ainekset monet kerrat sekoittanut, ja osaa reseptin ulkoa.

Kari otti leipomon lopettamisen jälkeen talteen leipälapion, jolla valmiit tuotteet otettiin uunista. Sen kärki oli veistetty teräväksi joka kului käytössä vielä terävämmäksi. Kuva: TM

Mitäs taitoa siihen tarvitaan, kun Leipurien Tukku teki valmista hiivaleipäjauhoa, minä provosoin.

- Kyllä tarvitaan. Kunnia reseptistäkin on vähän kiistelty juttu. Bertil ja hänen vaimonsa Saimi katsoivat sen kehittäneensä. Mutta kyllä Veikkokin sitä sen jälkeen vielä kehitteli, Kari kertoo.

- Itse asiassa se vähän vaihteli ajan saatossa, joskus jopa vuosittain, sillä valtiovalta säännösteli ulkomaisen vehnän tuontia. Sitä myllyt sekoittivat kotimaiseen viljaan leipomisominaisuuksien parantamiseksi.

Kun vehnäjauhon laatu vaihteli vuodesta toiseen sitä jouduttiin sitten tasapainottamaan, kun hyvää hiivaleipää tehtiin.

- Meillä hiivaleivän raaka-aineet olivat hiivaleipäjauho, ruis ja vehnä. Vehnän osuus vaihteli eniten, Kari kertoo. 

Kari Mansikkala kisällivuosinaan. Kuva: Tapani Mansikkala

Sitten hän muistelee missä suhteessa mitäkin jauhoa laitettiin. Mutta sitäpä en tässä paljasta! Rajansa kaikella. Ammattilainen osaa jo näillä vinkeillä luoda Mansikkalan hiivaleivän uudestaan. Ehkä. Sopii yrittää!

Lapsuuden muistoja pakarista

Meille lapsille pakari oli, totta kai, jännittävä paikka. Perheemme asui sodan jälkeisen asuntopulan vuoksi leipomon yläkerrassa kansakoulun alkuvuosiin asti, vaikka vanhempamme olivat töissä muualla. Minä asuin sen lisäksi talossa myös keskikouluvuodet.

Kari muistelee innostuneensa alle kouluikäisenä taikinan sekoituskoneesta, joka näytti kivalta karusellilta. Se oli iso pata, joka pyöri sähkökoneen pyörittämänä. Taisi jäädä huomaamatta koneen sekoituskahvelit, miehen käsivarren mittaiset rautatangot. Padan täyttämiseen tarvittiin pallia, joka oli sen vieressä. Kari kipusi pallin kautta pataan, ja sen käyttönappulakin oli käden ulottuvilla, ja naps …

Vasemmalla Kari, oikealla Tapani

Pienen pojan kauhea kiljunta hälytti paikalle Aune Fasterin, joka sai pysäytettyä laitteen ennen kuin kahvelit tekivät Karista taikinamössöä. Huhhuh!

Myös Karin tyttäret Sari ja Sanna löysivät aikanaan taikinapadan hurman, jos kohta ilman sähköä. Näin Sanna:
- Taisi se taikinakone ja siinä pyöriminen olla kaikkien talossa asuneiden lasten mielestä hauskaa, eikä ymmärretty yhtään miksi Fasteri (Aune) oli siitä niin vihainen!
- Toinen oli padassa ja toinen antoi padalle vauhtia ulkopuolelta, ja hyvin pyöri!

Oma elävä muistoni on kun kävimme pakarissa ruinaamassa taikinaa suuhun pantavaksi. Pieni pala pullataikinaa olikin herkkua. Mutta kerran tekeillä oli ruistaikinaa eikä sitä heti ruinaajalle annettu. Lopulta koiranleuka leipuri, muistaakseni Mauno Ruokola, nappasi ison klöntin ruistaikinaa käteeni. Se muuten ei maistunut hyvältä. Taisi jäädä taikinan ruinaaminen sitten siihen.
                                             
Mansikkala- talo viereiseltä urheilukentältä. Parvekkeelta oli hyvät näkymät, kun kentällä kisattiin. Kuva: Leppävaara- seura, Kansalaismuistipiiri


Summary:

Quite an ordinary day in the bakery

This is mainly  my brother Kari Mansikkala telling how the daily work went on in Mansikkala bakery in 1950ies - 70ies. We are also revealing how the famous "hiivaleipä" (mixed rye-wheat bread) was made. Also some memories from the childhood.

Bakery trade was those times very strictly controlled in many ways, especially about the working times which was consequence from the earlier times when it was normal to bake during the night. Now night work was forbidden and there was strict rules when in the morning it was allowed to start working. It was also strictly controlled.  Once one of the workers had started too early, and the controller happened to come. The resulta was that the managing director Veikko Mansikkala got fines in court about violating rules. Which annoyed him very much.

My brother Kari Mansikkala worked in the bakery 1957-1973, the last years. He told me summer 2016 how the working was accurately timed so everybody knew what to do and when. Between five o´clock and eight it was a minute timetable. If it was tight the master himself, Veikko, came to help to keep the times.

At five a clock the first baker came to start working. The first job was to mix the dough, grain was waiting ready dosed. Then he/she started warming up "turkish sauna", a room with water kettles to warm them up. Correct temperature and moisture was essential to the wiener bread and other coffee bread which had been waiting in a refrigerator room over night ready formed to be baked in the morning.

At six a clock all the other bakers came to work. Wiener bread (coffee bread) was put to oven to bake. Same time was the hand baking itself started. Most of the bakers were baking. There was already new machines to form the dough balls which were then baked more and formed to bread. 

At seven was the bread put to oven, "hiivaleipä", "ranskanleipä", "polakka", "kiloleipä", mixed rye-wheat bread, three different sort of wheat bread. First products were supposed to be ready before eight, because the first transports to shops left at eight. Before that there was busy working to pack the bread in correct amounts in transport boxes. Aune was leading that.

There was several transports during the day, first to the closest shops with some of products. They got another delivery later on. The shops further away got they delivery with all kind of products later. There was transports to Harakka (Lintuvaara), shops near railway station, Pitäjänmäki, Haaga, Kilo, even Tapiola and Hämevaara.

At eight was breakfast time. Some were in turn still working while some others were eating. Breakfast was served upstairs in the big kitchen, which was common to the family and workers. My grandmother made the breakfast, oat porridge, coffee and bread. After she died breakfast was served downstairs in the bakery.


There was still busy working to make different kind of coffee bread. The dough for coffee bread (pulla) had the same base, but was then developed with different extras to get different kind of products.


To make wiener bread was complicated process, butter dough had to be rolled out profound. These and different kind of cakes and other finer products were made in pastry room.  Master Veikko was leading the job there.


Even rye bread needed a longer process. There was needed sour root, which was the rest of the dough of the previous dough. It was important to have correct amount of root.  Too much root made the bread too sour. The other name for rye bread is "hapanleipä", sour bread, but it shall be correct sour. A good root was years old. To the root was then added the other ingredients. 


There was two kind of rye bread, "limppu" loaf and "reikäleipä", flat rye bread with hole in the middle, which was a tradition from the time when rye bread was hanging in bars close to roof in farmhouses.


My grandfathers advice was not to eat fresh baked rye bread, because that is harmful for stomach, told my aunt Aune. Rey bread was baked last in the day, packed down in woody boxes, covered with sacks and delivered to shops the day after.


There was some disputes with shops about this because many customers had an idea that bread shall always be daily fresh. It happened that we had to deliver new bread to some shops because of that.


Several years after the war there was regulation of food stuffs. Everybody had  ration card to buy his ration . When people wanted bakery products with sugar, egg, and other rationed stuffs they had to come with needed ingredients when ordering f.ex. birthday cakes.


There was also long time price control and special committee to check the prescriptions for new products and their correct price. I remember how some people were joking that when a baker was not allowed to rise the price he made a bigger hole to his rye bread. 


"Mansikkalan hiivaleipä", our mixed bread, was famous for its quality and good taste. There was plenty of nice memories about that in the meeting of "Leppävaara- seuran kansalaismuistipiiri" , local history group, when we were with Kari and Vesa telling about Mansikkala bakery 15.9.2016. 


The prescription of "hiivaleipä", has been a family secret, but we decided now to reveal it. It is a mix with ready hiivaleipä-mix from Leipurien tukku, grain wholesaler, added with some rye and wheat. Kari knows how much of which because he has mixed it plenty of times. But here goes the border, we did not reveal how much of each. A good baker is able to create a copy even with this information. Just try!


There is also some family twist who invented "hiivaleipä". Kari tells that Bertil and his wife Saima started it, but Veikko was also improving it. The quality of wheat grain was also changing from year to another because the state controlled how much foreign wheat was imported. The Finnish  wheat did not have as good quality to bake as the imported.


For us children memories from the bakery are many and warm. Kari remembers his first interest under school age for the big pots where dough was mixed. They rotated around and big irons arms were mixing the ingredients. Kari found that it could be a good merry-go-round. There was a stool to come to level to pour grain from the heavy sacks.  He climbed in the pot, the button to start the electric machine was close to, and naps! ---


He had just missed
 the mixing arms which were now about to smash him. His loud yelling alarmed aunt Aune, Fasteri, who fortunately was close enough to save him.

His daughter Sanna tells that also she and her sister Sari found the fun with the pots. They did not use electricity. - One was sitting in the pot and the other one was giving speed. It rotated very well! But we didn't understand why Fasteri was getting so mad about it...


I remeber how we sometimes were asking for a piece of dough to eat. Dough for coffee bread tasted good. But once there was made rye bread, and that dough did NOT taste good. I think it was last time I was asking for dough!