Vanhan Leppävaaran komein talo - jota ei koskaan rakennettu

Leipurimestari Kaarle Mansikkala osti Kaivopuistossa puretun komean Villa Willinan 1928 tarkoituksena siirtää se Leppävaaraan leipuriperheen uudeksi kodiksi ja leipomotaloksi. Hanke kaatui purkutöitä valvoneen rakennusmestarin rumaan temppuun. Talo kuitenkin rakennettiin.

There i a short summary of  the text at the end the story.

Idean Kaivopuiston villan siirtämisestä Leppävaaraan isoisäni Kaarle Mansikkala, kotoisasti Pappa, sai varmaankin siitä, että perheellä oli leipomo ja kahvila sittemmin Leppävaaran komeimmaksi taloksi kehutussa Villa Arkadiassa. Se oli tuotu Helsingistä, missä se oli alkujaan Teatteri Arkadia.

Pappa, Kaarle Mansikkala ja Aune Fasteri "Arkadia"- talon leipomon edustalla 1920- luvulla. Rinkeli talon kulmassa sen kertoo. Talossa oli myös kahvila. Kuvat Sven ja Aune Mansikkalan jäämistöstä ellei toisin mainita.

Villa Willina oli Arkadiaakin komeampi rakennus. Tuskin se olisi noussut ihan sellaisenaan silloiselle Valtatie 7:n tontille, mutta osittaisenakin se takuulla olisi ollut komeampi kuin mitä siitä sitten tuli. 

Pappa raivostui

Kun Leppävaaran maita alettiin palstoittaa Pappa osti tontin, josta tuli Valtatie 7 ( myöhemmin Lintuvaarantie 11, nyt Leipurinkuja ). Hän osti myös Kaivopuistossa puretun upean Villa Willinan sinne siirrettäväksi. Mutta innolla odotettu suurenmoinen rakennushanke sai tylyn käänteen. Purkutöitä valvonut rakennusmestari laati pystytystä varten koodikirjan, jota kukaan muu ei osannut tulkita. Koodikirjan avaimesta hän vaati niin suurta summaa ettei Pappa suostunut sitä maksamaan.

Tämän tarinan ovat minulle kertoneet eri aikoina sekä isäni Sven Mansikkala että tätini Aune, meille lapsille Fasteri. Molemmat muistelivat miten tuohtunut Pappa oli ollut mestarin petoksesta. Niitä merkillisiä koodeja, taltalla veistettyjä roomalaisten numeroiden kaltaisia merkkejä, ihmettelin talon vintin palkeissa pikkupoikana.

Leipomotalo sai Mansikkala- nimen kylkeensä 1950- luvulla ja sen loppupuolella tehtiin etukulmassa näkyvät, palopäällikön vaatimat paloportaat. Kuva: Leppävaara- seura, Kansalaismuistopiiri 

Uusi leipomotalo rakennettiin kyllä Villa Willinan aineksista 1928, mutta siitä tuli paljon vaatimattomampi kuin oli ollut tarkoitus eikä sen arkkitehtuurissa todellakaan ole kehumista. Eikä se kohentunut siitä, että Espoon ensimmäinen päätoiminen palopäällikkö vaati taloon toiset portaat, jotka tehtiin ulokkeeksi talon etukulmaukseen. Palopäällikkö Kasken mielestä näin isossa talossa tulee olla yläkerrasta kaksi uloskäyntiä mahdollisen palon varalta.

Palokunnantalon pihassa oli kenttä, joka jäädytettiin nuorten luistinradaksi jo 1930- luvulla miltä ajalta tämä kuva on.  Itse luistelin täällä joskus 1940-50- luvun vaihteen vaiheilla. Mansikkala- talo häämöttää tuolla VPK- talon takana. Ns. Moringin mökin katto siitä oikealla.

Mansikkala oli leipomon lisäksi Espoon palohälytyskeskus, jota Aune oman toimensa ohessa hoiti. Leipomon konttorissa ja yläkerran hallissa oli punainen puhelin, jolla oli poikkeuksellisen kova soittoääni. Siihen Aune, ja joskus myös Bertil tai joku muukin, vastasi päivin ja öin. Seinänapista pantiin läheisen palokunnantalon sireeni hälyttämään vapaapalokuntalaisia sammutustöihin. Perhe oli muutenkin aktiivinen VPK:n toiminnassa. Joten portaat tehtiin, vaikka nuristen. Portaat rakensi Mansikkalan luottotimpuri Ema, jonka sukunimi oli muistaakseni Nurmi. Oli siinä muitakin apuna.

VPK-toiminta eli Vapaaehtoinen  Palokunta oli varsinkin yrittäjille hyvin tärkeää, sillä palkkaväellä toimivaa palokuntaa ei 1900- luvun alkupuolella ollut kuin isoissa kaupungeissa. Palokunnan juhlat ja arpajaiset olivat perinteinen keino varusteiden hankintaan.

Rakennuksen arkkitehtuuri ei varsinaisesti kaunistunut, kun talon toiselle puolelle rakennettiin 1950-60 luvulla ajan hengen mukaisesti tasakattoinen leipomon laajennusosa, johon tuli konditoriaosasto. 

Pakarin sydän, uuni jota vuosien saatossa hiukan uusittiin. Tämä kuva on luultavasti  otettu pian talon 1928 valmistumisen jälkeen. Uunin ääressä Pylkkönen.  Sven Mansikkala kuvassa linssiluteena mukana.

Vanhan puolen komean leivinuunin sisuskalut uusittiin samoihin aikoihin  taloudellisemmiksi ja tehokkaammiksi. Uusia koneitakin hankittiin, kun työaikasäännöstely ja tilausten lisääntyminen pakottivat nopeuttamaan tuotantoa. Mutta ulkoisesti vanha pakari oli jokseenkin samannäköinen koko olemassa olonsa ajan.

Perheyritys ja koti

Mansikkalan leipomo oli mitä suurimmassa määrin perheyritys, jonka tarkoituksena oli työllistää omistajat. Se toimi pitkään Tmi K. Mansikkalan perikuntana ja vasta vuodesta 1952 alkaen tilintarkastajien kannustamana perillisten omistamana osakeyhtiönä.

Näitä firman nimellä varustettuja tulitikkuaskeja oli leipomotalon vintillä useita erilaisia, tällainenkin. Mutta en nähnyt niitä koskaan myynnissä, olivat ehkä kahvila-ajalta.

Kuva: Leppävaara- seura, Kansalaismuistopiiri.

Leipomossa tekivät elämäntyönsä leipurimestari ja Mansikkala Oy:n toimitusjohtaja Veikko sekä vanhin veli Bertil, hänen vaimonsa Saimi sekä Aune. Lisäksi oli vaihteleva määrä muuta työväkeä, parhaimmillaan yhteensä parikymmentä henkilöä.

Veikko Mansikkala oli tutkinnot suorittanut leipurimestari. Hänen isänsä Kalle taisi saada mestarin tittelinsä ilman vastaavaa tutkintoa. 

Aune oli yrityksen sielu, joka vastasi niin konttoritöistä, lähettämöstä kuin omissa nimissään olleesta leipomon myymälästä. Loppuvaiheessa pakarissa työskenteli myös ainoana kolmannesta polvesta veljeni Kari vuodesta 1957 alkaen. Muitakin suvun jäseniä oli töissä aika-ajoin. Me kolmannen polven pojat ja, kas kummaa yksi tytöistäkin, oli innokkaasti pullakuskin tuuraajina heti kun oli ajokortti taskussa.

Leipomon myymälä oli Aunen nimimssä ollut yritys. Se vuorattiin vanerilla joskus 1940-50 lukujen vaihteessa jolloin tämä kuva on otettu. Lasivitriinit olivat samat "aikojen alusta loppuun". 

Aune Mansikkala oli monin tavoin aktiivinen Leppävaaran kansalaistoiminnassa. Mm. Martat, Palokunnan naiset ja Leppävaaran yksityisyrittäjät kokoontuivat usein yläkerran salissa. Myös leppäävaaralaisten naisten ompelukerho siellä aika ajoin kokoontui. Ne kokoukset päättyivät monesti yhteisesti Aunelle laulettuun  lauluun ”Sä kasvoit neito kaunoinen…”

Kuva: Leppävaaran Martta Yhdistys, LMY:        

Leppävaaran Martat oli Aune Mansikkalan yksi tärkeimmistä aktiviteeteista työn ohessa. Tämä vuonna 1976 kuva on otettu jossain muualla kuin Mansikkala- talossa. Aune eturivissä kolmas oikealta.

Talon salissa pidettiin paitsi erilaisten yhdistysten kokoontumisia myös perhetapaamisia, mistä tämä kuva on. Aune ja Olga pöydän takana kolmas ja neljäs vasemmalta, etualalla Sandra- täti (jonka sukunimeä en muista, mutta hän oli ollut töissä Ameriikassa ja vietti vanhuudenpäiviään Hangossa).

Aika ajoi ohi

Suurleipomoiden toimintatavat  olivat mullistaneet 1950-60 vaihteessa alan.  Ne ottivat mm. käyttöön myyntimies-kuljettajat, jotka myivät tuotteitaan suoraan autoista kauppoihin mikä söi perinteisesti toimivien perheleipomoiden markkinoita.

Muistan miten Aune eräänä iltapäivänä seuraavan päivän tilauksia tehdessään tokaisi puhelun päätteeksi luuriin: - Voi voi, kyllä neidin pitäisi mieluummin suosia paikallisia yrittäjiä!

Sitten hän pudisteli päätään, sulki puhelimen ja toisti närkästyneenä juuri kuulemansa: - Kiitos tänään ei mitään, Primulan auto kävi juuri!

Se oli vähän aikaisemmin ajanut leipomon ohi Harakkaan. Tuo kauppias myi sitten seuraavana päivänä edellispäivän leipää. Valtsun mäen päällä ollut puoti teki aika pian tämän jälkeen konkurssin.

Leipomon omistajien tultua eläkeikään todettiin ettei yhtiö ollut enää kannattava. Arvioitiin, että siirto uudelle sukupolvelle olisi vaatinut liian kalliita muutoksia. Mansikkala OY:n toiminta päättyi virallisesti 31.3.1973.

Mansikkala- talo 1980- luvulla. Kuva: Leppävaara- seura, Kansalaismuistopiiri. 

Talossa jatkui sen jälkeen muuta tuotantoa, mm. pienkoneiden huoltoliike EKO ja viimeisenä Lindqvistin parkettiliike. Siinä välissä leipomon tiloissa toimi myös nuorisovaatteita maahantuonut ja postimyyntiä harjoittanut Magazine, johon liittyy ripaus aitoa työpaikkaromantiikkaa. Firmaa johti Claes Berg. Hän seurusteli siihen aikaan sisareni Mervi Mansikkalan kanssa. Hän työskenteli yrityksessä kuten myös Claesin sisar Joyce, joka taas avioitui talon asioita hoitaneen Vesa Mansikkalan kanssa, joka oli Veikon poika ja serkkuni. Tämä liitto kukoisti kunnes Vesan kuolema toukokuussa 2021 sen päätti.

Kuva: Markku Salmi

Mansikkala- talo purettiin 80 luvun lopulla kerrostalojen tieltä. Nyt paikalla on Leipurinkuja ja sen päässä päiväkoti Rinkeli. Kadun nimeksi oli tosin ensin tulossa jotain aivan muuta, mutta Vesa- serkkuni kertoo puuttuneensa asiaan, ja näin nimeksi tuli Leipurinkuja!

Kuva: Markku Salmi

Summary:

The finest house in Leppävaara - never built

My grandfather Kaarle Mansikkala bought a fine house Willa Willina in Kaivopuisto in Helsinki 1928 to rebuild it on the plot he had bought in Leppävaara, Valtatie 7. It was planned to be the new bakery house and home for the family. But the plan was crashed by the nasty trick of the foreman who controlled the demolition of Willa Willina.

I guess he had got the idea of moving the city house after living i the fine Villa Arcadia close to the railway station. It was a house  originally Theater Arcadia in Helsinki but was partly rebuilt in Leppävaara.

My guess is that Willa Willina had not been rebuilt as such. But even partially it had been very much finer house than the one which was actually built on the plot.

The foreman who controlled the demolition made a code book of the materials that nobody else could understand. He demanded a very high price of my grandfather, Pappa, to decode the book. Pappa got furious about that nasty trick. He refused to pay. From the materials was a new house built up after a new plan.  It was the new bakery house, upstairs home for the family.

At 1960ies the new fire chief Kaski, the first professional one in Espoo, demanded that there shall be built a second way to upstairs. He insisted that house of that size needed two ways out in case of fire. Mansikkala house was also the alarm central for the fire brigades in Espoo. So the new income was built, growling, but it did not make the house more handsome, just the opposite.

It was mainly my aunt Aune, Fasteri, who took care of  the fire central. There was a special red phone with high ringing tone for fire alarm and a button on the wall which started the siren to call the members of voluntary fire brigade to the fire station nearby.

At 1960ies even an extra room for patisserie was built. Like custom at the time it had flat roof, like a box beside the house. In those years was also the fine bakery oven renovated. Also new machines was installed because there was needed more effectivity for more production. There was more and more sales.

Mansikkala bakery was a family firm to give job to the owners. First the name was Tmi. K Mansikkala, but 1952 the firm was changed to a ltd, Mansikkala Oy. 

Veikko Mansikkala, Bertil Mansikkala and his wife Saima, Aune Mansikkala had their life there. Later under late 50ies and to the end even my brother Kari Mansikkala, was working there as the only member from third generation. Even some other members of the family occosionaly. At most it was a working place for about 20 people.

Aune Fasteri was the soul of the firm. She took care of packing and transports, orders, office and the shop which was her own business. She also was active in several local societies, Ladies of the fire brigade, Local entrepreneurs, Martat (society for women ), sewing circle...  Their was many meetings of them at the "sali", the fine room of the house. They used to end in common singing to Aune to thank for the service.

At 1960-70ies the big bakery companies started to use new marketing methods. For example there was salesmen who sold bread from cars direct to the shops. I remember once how Aune Fasteri was doing her afternoon calling to shops for new orders. After one of the calls she was very annoyed because she got no orders. - Primulas (big Helsinki bakery) car was just here! She repeated the message she got. 

When the owners  came to pension age it was notified that the bakery was no more a sound business. To change that it would have needed new investments and other changes. So it was decided to close down. Officially that happened 31.3.1973.

There was some other firms afterwords having activities in the Mansikkala house. Among them was Magazine, a firm that imported clothes for the youth. There were some real workplace romances. My sister Mervi worked there, too, and she had a relation for some time with the chief Claes Berg. His sister Joyce was also working there. My cousin Vesa, son of Veikko, took care of the affairs of the house. He and Joyce found each other, they got married and got two children to continue the Mansikkala family. They still live happily together.

The house was taken down at 1980ies. There is now a street called Leipurinkuja (Bakersalley) and the nursery called Rinkeli (symbol of a bakery) at the former plot of Mansikkala.